Entä jos elämä onkin ympyrä eikä jana?

Jos elämä on jana, olen elämäni janan keskipisteessä (tai oikeastaan jo yli), josta alkaa laskenta kohti janan loppupäätä. Elämän janaa kuvataan usein kaarena. Kaari voi olla hymysuu 😊 tai alakuloinen suun muoto ☹. Elämällä elämää hymysuuna, saa elämän kaari jo heti uuden sisällön.

Jana-ajattelussa nähdään kulttuuriset elämäntapahtumat kuin ennalta määrättyinä toimina. Tuossa kohden janaa mennään naimisiin, tuossa saadaan lapsia, tuossa ollaan uran huipulla ja tuossa sitten voi jäädä eläkkeelle nauttimaan vapaudesta, mutta myös odottamaa sitten vanhana (koska se on?) koittavaa kuolemaa. Niinhän elämän kuuluu mennä.

Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu jana-ajattelu – projekti-elämä, kuten Frank Martela mainiossa kirjassaan Valonöörit (Gummerus 2015) toteaa. Eletään projektista toiseen. On omia projekteja, mutta vielä enemmän saatetaan suorittaa meille kulttuurisen taustamme vuoksi asetettuja projekteja. Itselle merkityksellisten asioiden tekeminen ei ole helppoa. Mielen pitää usein käydä pitkä itsetutkiskelun matka, jotta osaamme erottaa mitä asioita itse todella haluamme ja mitä asioita meidän on opetettu tavoittelemaan.

Jana vie meitä, vaikka tiedämme elämän olevan arvaamatonta. Asiat eivät asetu janalle oikeassa järjestyksessä. Petytään ja petetään omat ja toisten odotukset. Ei ollakaan ajoissa naimisissa, ei tulekaan lapsia, ei edetä uralla. Sairaudet pysähdyttävät, elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Jana ei vastaa omia ja toisten odotuksia.

Pitäisikö luopua jana-ajattelusta, kun se ei kuitenkaan vastaa todellisuutta?

Muistan lukeneeni, että afrikkalaisessa kulttuurissa elämä ajatellaan ympyränä. Ei ole alkua ja loppua, on vain toisiinsa kietoutunut menneisyys ja nykyisyys sekä tulevaisuus, joka määräytyy valintojemme ja koko meitä ympäröivän reaalisen ja henkisen todellisuuden kautta. Elämme Martelan uudissanan mukaisesti elämämme ”suhdelona” emmekä yksilönä, vaikka sitä niin usein korostetaan. Olevaisuutemme määräytyy suhteina, suhteena toisiin ja itseen.

Elämän ympyrässä keskellä on minuus, joka täydentyy kokemusten kautta. Minuus itsessään on jo olemassa, sitä ei tarvitse luoda projektien ja oikea-aikaisten saavutusten kautta. Se on ja pysyy, mutta elämä kasvattaa sitä kohti täydentymistä. Omalle kontolle jää uskaltaa elää, uskaltaa olla elämän vietävänä.