Jos
elämä on jana, olen elämäni janan keskipisteessä (tai oikeastaan jo yli), josta
alkaa laskenta kohti janan loppupäätä. Elämän janaa kuvataan usein kaarena.
Kaari voi olla hymysuu 😊 tai alakuloinen suun muoto ☹. Elämällä elämää hymysuuna, saa elämän kaari jo heti uuden sisällön.
Jana-ajattelussa nähdään kulttuuriset elämäntapahtumat kuin
ennalta määrättyinä toimina. Tuossa kohden janaa mennään naimisiin, tuossa
saadaan lapsia, tuossa ollaan uran huipulla ja tuossa sitten voi jäädä
eläkkeelle nauttimaan vapaudesta, mutta myös odottamaa sitten vanhana (koska se
on?) koittavaa kuolemaa. Niinhän elämän kuuluu mennä.
Länsimaiseen kulttuuriin kuuluu jana-ajattelu –
projekti-elämä, kuten Frank Martela mainiossa kirjassaan Valonöörit (Gummerus
2015) toteaa. Eletään projektista toiseen. On omia projekteja, mutta vielä
enemmän saatetaan suorittaa meille kulttuurisen taustamme vuoksi asetettuja
projekteja. Itselle merkityksellisten asioiden tekeminen ei ole helppoa. Mielen
pitää usein käydä pitkä itsetutkiskelun matka, jotta osaamme erottaa mitä
asioita itse todella haluamme ja mitä asioita meidän on opetettu
tavoittelemaan.
Jana vie meitä, vaikka tiedämme elämän olevan arvaamatonta.
Asiat eivät asetu janalle oikeassa järjestyksessä. Petytään ja petetään omat ja
toisten odotukset. Ei ollakaan ajoissa naimisissa, ei tulekaan lapsia, ei edetä
uralla. Sairaudet pysähdyttävät, elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Jana ei
vastaa omia ja toisten odotuksia.
Pitäisikö luopua jana-ajattelusta, kun se ei kuitenkaan
vastaa todellisuutta?
Muistan lukeneeni, että afrikkalaisessa kulttuurissa elämä
ajatellaan ympyränä. Ei ole alkua ja loppua, on vain toisiinsa kietoutunut
menneisyys ja nykyisyys sekä tulevaisuus, joka määräytyy valintojemme ja koko
meitä ympäröivän reaalisen ja henkisen todellisuuden kautta. Elämme Martelan
uudissanan mukaisesti elämämme ”suhdelona” emmekä yksilönä, vaikka sitä niin
usein korostetaan. Olevaisuutemme määräytyy suhteina, suhteena toisiin ja
itseen.
Elämän ympyrässä keskellä on minuus, joka täydentyy
kokemusten kautta. Minuus itsessään on jo olemassa, sitä ei tarvitse luoda
projektien ja oikea-aikaisten saavutusten kautta. Se on ja pysyy, mutta elämä
kasvattaa sitä kohti täydentymistä. Omalle kontolle jää uskaltaa elää, uskaltaa olla elämän vietävänä.