tiistai 29. tammikuuta 2019

Joskus kaikki vaan natsaa


Kävipä viime viikolla niin, että ystäväni kirjoitti fb:hen, että Hämeenlinnan keskustaan tarvitaan luistinrata. Ystäväni ehdotti Linnanpuistoa ja Keskuskoulun tyhjillään olevaa kenttää. Minä ja monet muut julkaisuun merkityt henkilöt ryhdyimme yhdessä pohtimaan ystäväni fb-seinällä olisiko tämä mahdollista.
Eipä kulunut kuin tovi, kun yksi ilmoitti kysyneen Keskuskoulun kentän sopivuudesta asiaa tuntevilta tahoilta ja saaneen vastauksen, että ”ei muuta kuin letkut esiin!”. Siitä alkoi seinällä pohdinta, mistä letkut, mistä vesi, mistä tekijät. Varovaisena henkilönä minä pohdin, onko tällainen kansalaisaktiivisuus edes laillista – keneltä pitää kysyä lupa? Ei muuta kuin puhelimeen.
Muutaman soiton jälkeen langan päässä (tai siis eihän enää ole mitään lankoja) oli henkilö, joka totesi, että ottaa asian esille seuraavan aamun työpalaverissa, josko kenttä saataisiin jäädytettyä kaupungin toimesta. Olin ällikällä lyöty. Onko tämä mahdollista hitaassa Hämeessä. Vielä enemmän yllätyin, kun noin 10 minuutin päästä puhein soi uudestaan ja kyseinen henkilö ilmoitti, että on ottanut asiasta selvää. He ryhtyvät jäädyttämään kenttää seuraavana aamuna. Mikä palvelualttius, mikä nopeus. Laitoin heti viestin ystäväni fb-seinälle.
Vielä yöllä heräsin pohtimaan, olinko vain kuvitellut, että kaupunki hoitaa jäädytyksen. Josko sanoivat, että voitte hoitaa. Pakko oli mennä aamupäivällä tarkistamaan asia. Ja siellähän se oli, jäädytetty kenttä Keskuskoulun pihassa. Joskus kaikki vaan natsaa, kun mukana on tarpeeksi avuliaita ja aktiivisia ihmisiä - Satu, Mirka, Andrei, Martti, Jouko, Päivi ja monet muut keskusteluun osallistuneet.

perjantai 18. tammikuuta 2019

Minun Hämeenlinnani – tuokiokuvia matkan varrelta



Muutimme Hämeenlinnaan vuonna 1975. Olin 7. Meidän perheemme asui Emalitalossa Hallituskadulla. Se oli kätevää. Vanhempieni, Nurmisen Arjan ja Matin, työpaikka Hämeenlinnan Kaupunginteatteri näkyi ikkunasta. Vanha puutalo nykyisen Lumo-kerrostalon paikalla. Kävin Keskarilla koulua. Aamuisin äiti heilutti neljännen kerroksen ikkunasta. Käännyin aina katsomaan.
Toisen luokan jälkeen meidän luokka joutui muuttamaan Vanhan koulun tiloihin eli Saaristen koululle. Se oli kamalaa, paitsi että koulumatkalla oli Levy ja kasetti. Ostin sieltä ensimmäisen c-kasetin. Koulumatkalla oli myös Sibelius-puisto. Siellä oli kesäisin aina konsertteja. Ihmiset istuivat pukeista ja laudoista tehdyillä penkeillä. Me tehtiin niistä kiikkulauta. Putosin ja käsi meni poikki. Tuli tutuksi nykyinen pääterveysasema, entinen sairaala. Seuraavana vuonna meni jalka poikki. En olisi halunnut tutustua sairaalaan uudestaan.
Yläkoulun kävin Lyseolla. Hallituskadulle tuli Yves Rocher. Halusin olla kaunis ja ostin kovasti kosmetiikkaa. Sain ihottuman. Luokkakuvasta katsoo luonnonkiharat lyhyeksi leikannut 13 vuotias, jolla on ihottumaa. En ostanut enää rasvoja ja annoin hiusten kasvaa.
Kaikki olivat viikonloppuisin Kirkkopuistossa tai sitten kierrettiin kartsaa eli nykyistä ykköskorttelia. Niin minäkin. Vastasuuntaan autojen kanssa, jotta saattoi nähdä, keitä on liikkeellä. Isä odotti aina iltaisin minua kotiin. Tiesin sen ja pidin sitä ihan tyhmänä tapana. Isä sanoi, että katsoo parvekkeelta Kirkkopuistoon ja tulee pesäpallomailan kanssa, jos jotain tapahtuu. Onneksi ei tapahtunut. Onneksi isä odotti. Aina oli keskusteltavaa. Äiti ei oikein tykännyt, kun ei puheeltamme saanut nukuttua. Kerrostalokolmiossa kaikki kuului. Alakerran täti kertoi äidille huomanneensa, että olen edistynyt pianonsoitossa. Yläkerran poika harrasti koripalloa. Siskolla oli onneksi hyvät unenlahjat.
Olin innostunut matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta. Koska opettaja Salme Jussila-Mänki vaihtoi Lyseolta opettajaksi HYK:in lukioon, halusin minäkin sinne. Ja pääsin – onneksi. Sain opiskella sieluni kyllyydestä matematiikkaa ja fysiikkaa. Siitä on nyttemmin ollut hyötyä. Kemian opettaja oli raju. Laittoi happoa kädelleen. Me ihailtiin häntä.
Koulumatka piteni, mutta ei ajallisesti.  Pyöräilin kiivaasti kirkon pihan poikki, siitä Raatihuoneenkatua tärisyttäen sillalle ja sitten seuraavalle sillalle. Ryhmittyminen Viipurintien sillalla oli pelottavaa. Välillä oli rekkojen välissä. Onneksi ei sattunut mitään. Jo silloin en osannut pyöräillä rauhassa.
Lukion jälkeen halusin pois Hämeenlinnasta. Pääsin Turkuun opiskelemaan luokanopettajaksi. Kävin joka viikko kotona. Pidin täällä jumppaa ja sitä paitsi olin tavannut Kolibrissa jääkiekkoilija Lehkosen, joka veti minua Hämeenlinnaan. Kaksi vuotta ravasin Turun ja Hämeenlinnan väliä, kunnes Hämeenlinnan OKL:n ovet aukenivat. Asuttiin tämän kiekkoilijan kanssa ensin Hämeentiellä, sitten Raatihuoneenkadulla ja sitten Parolantiellä. Mentiin naimisiin. Nurmisesta tuli Lehkonen.
Parolantie oli idyllinen. Fasaaneja, siilejä, jäniksiä kulki harva se päivä tiellä. Sitten kaikki muuttui. Tiiriö rakennettiin. Autojen letka oli jatkuva. Oli päästävä pois. Kävelin Ahveniston harjuja koiran kanssa. Sitten koiran ja lapsen kanssa. Kun hyppyrimäen alastulorinteen juurelta käveli ylös hyppyrimäen rinnettä, tunsin, kuinka autojen humina kasvoi metri metriltä. Onneksi löytyi Hirsimäki.
Asunto vaihtui ja perhe kasvoi. Tulin suoraan synnytyssairaalasta uuteen kotiin. Hirsimäen rauha ympäröi meidät. Tertin pellot, Alajärvi, Ahvenisto - ihania paikkoja. Takapihalta pääsee suoraan metsään.
Lasten kasvaessa ympyrä sulkeutui. Taas puhuttiin Kirkkopuistosta. Minä odotin illalla jälkikasvua kotiin. Kartsaa ei enää ole. Goodman on tullut tilalle. Pesäpallomailan tilalle tuli jääkiekkomaila ja näppäimistö. Minun Hämeenlinnani – muuttuva ja silti pysyvä. Koti.

perjantai 11. tammikuuta 2019

Pääradan kehittämiseen kolmen kärjen taktiikka


Ihmiset, tavarat ja tieto liikkuvat entistä nopeammin. Liikkumisen edistäminen on Euroopan ja Suomen elinvoiman edellytys. Suomen elinvoima ihmisillä ja yrityksillä mitattuna lepää Helsingin ja Tampereen välisellä alueella. Tämän maakuntajohtajan sanoin kuvattuna ”pitkän metropolin” sydän on rautatie – Suomen päärata. Pääradan kehittäminen tulee olla seuraavan hallitusohjelman keskiössä.

Europarlamentaarikko Henna Virkkunen (kok) poikkesi 18.12 Hämeenlinnassa kertomassa Verkkojen Eurooppa (CEF) -ohjelmasta. Tämän ohjelman kautta EU jakaa rahoitusta liikenteen kehittämiseen tulevien vuosien aikana miljardeja euroja (https://suomenkasvukaytava.fi/tag/cef/). Jotta näistä rahoista saadaan osa Suomeen, tulee kehittämiskohteena olevien rataosuuksien osalta olla tehtynä yleissuunnittelu. Tärkeää on, että yleissuunnittelun keskiöön tulee koko Tampere-Helsinki raideliikenteen kehittäminen, eikä vain esimerkiksi Helsingin seutu. Tässä tarvitaan vahvaa alueellista edunvalvontaa, sillä tarvetta ja halua myös muiden rataverkkojen kehittämiseen löytyy.

Hämeenlinnan edunvalvonnan ensimmäisenä kärkenä tuleekin olla koko pääradan yleissuunnittelun käynnistäminen. Tähän tultaneen saamaan vahvaa tukea niin Tampereen kuin Riihimäen seuduilta. Toisena kärkenä tulee mielestäni pitää VR:n kanssa käytäviä neuvotteluja, joiden tavoitteena on mahdollistaa vaivaton ja miellyttävä työskentely niin pohjoiseen kuin etelään menevissä junissa. Tämän ei voi sanoa toteutuvan tällä hetkellä täpötäysissä paikallisjunissa. Tarvitaan ajanmukaista kalustoa ja varmuutta junien kulkuun.

Kolmantena kärkenä pidän digi-infran kehittämistä sekä Hämeenlinnan kunnan alueella että raide- ja moottoriliikenteen väylillä niin, että työn tekeminen ei ole enää kiinni paikasta. Joustavat työn muodot tulevat lisääntymään. Ihmiset eivät halua istua junissa yhtään sen enempää kuin on tarpeen (vaikka ne olisivat miellyttäviä ja nopeita) ja tässä toimiva digi-infra on keskiössä. Hyvät yhteydet mahdollistavat työn tekemisen, kohtaamisen ja vuorovaikutuksen ilman matkustamista.

Raideliikenteen ja digi-infran kehittäminen, ovat myös ilmastopoliittisia tekoja. Raideliikenteen päästöt ovat vain murto-osa muusta liikenteen päästöistä ja toimiva digi-infra sekä uudet työn tekemisen muodot tekevät puolestaan osan matkustamisesta tulevaisuudessa tarpeettomaksi. Oma työmatkani keittiöstä työhuoneeseen on vain muutaman metrin ja silti päätteeltä minulla on tavoitettavissa koko maailma.

sunnuntai 6. tammikuuta 2019

Taidan ostaa palan ikimetsää

Ilmastonmuutoksen torjunnassa tarvitaan kaksi kärkeä: ilmakehässä olevaa ylimääräistä hiilidioksidia tulee pystyä sitomaa entistä tehokkaammin ja yhtä aikaa kehittää vähäpäästöisempiä energiaratkaisuja niin liikkumiseen kuin teollisuuden tarpeisiin.
En ole metsäasiantuntija, mutta ymmärrän metsien ja kaikkien yhteyttävien kasvien merkityksen ylimääräisen hiilidioksidin sitomisessa. Innostuin, kun luin St1 toimitusjohtajan Mika Anttosen konkreettisista ajatuksista hiilinielujen lisäämiseksi istuttamalla metsää Saharaan. Pääsin keskustelemaan hänen kanssaan aiheesta. Viesti oli selvä. Maapallon hiilinieluja tulee lisätä merkittävästi. Suomi voi olla tässä metsäasiantuntijana mukana ja myös omilla toimilla lisätä omien metsävarantojen kykyä toimia hiilinieluina. Näiden toimien tukeminen verotuksellisesti olisi yksi keino saada metsänomistajat tarttumaan asiaan, kuten maatalous- ja metsätieteiden tohtori Veli Pohjonen ehdottaa (https://ls24.fi/artikkelit/ilmastometsasta-ei-synny-hiilijalanjalkea). Voimme vaikuttaa siihen, että maapallomme voi hyötyä tulevaisuudessa suomalaisesta metsäosaamisesta entistä laajemmin.

”Hyvin hiilitasettaan hoitavat suomalaiset yhteismetsät voisivat olla mallina Euroopan unionin ilmastometsä-taloudessa.” Veli Pohjonen

Omalla kohdallani odottaminen ja toimettomuus ja tunne siitä, että ei voi tehdä mitään, on pahinta tässä ilmastonmuutoskeskustelussa.  Haluaisin toimia. Keskustelu Anttosen kanssa avasi silmäni sille, että jokainen voi tehdä jotain, vaikka rahapussi ei riittäisi vähäpäästöisen auton ostoon.
Isälläni on puoli hehtaaria mäntymetsää Ähtärissä. Se ei riitä kuittaamaan kuin noin yhden neljäsosan suomalaisen vuotuisesta hiilijalanjäljestä (https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ymp%C3%A4rist%C3%B6/helsinkil%C3%A4isen-hiilijalanj%C3%A4ljen-sitomiseen-tarvitaan-2-5-mets%C3%A4hehtaarin-kasvu-1.207678).
Ajattelinkin ostaa lisäksi palan ikimetsää (https://www.luonnonperintosaatio.fi/fi/lahjoita/pala-ikimetsaa). Yhdellä eurolla saa kaksi neliömetriä. Tämä tarkoittaa, että 10000 euron sijoituksella voisin kuitata suunnilleen vuotuisen hiilijalanjälkeni. Kertaostos tuntuu liian kovalta, mutta pikkuhiljaa tulen kartuttamaan omaa ikimetsäpalstaani.
Toimet saattavat tuntua vitsiltä, mutta jos jokainen ihminen maapallolla pyrkisi omien mahdollisuuksiensa mukaan lisäämään yhteyttävien kasvien määrää, olisi sillä todellista vaikuttavuutta ilmastoon. En suostu luopumaan toivosta, aion toimia.  


Lisätietoja ja artikkeleita aiheesta:
https://www.maaseuduntulevaisuus.fi/ymp%C3%A4rist%C3%B6/helsinkil%C3%A4isen-hiilijalanj%C3%A4ljen-sitomiseen-tarvitaan-2-5-mets%C3%A4hehtaarin-kasvu-1.207678