perjantai 7. huhtikuuta 2017

On kiitoksen aika


Kampanjointi lähestyy loppuaan. Vielä huomenna lauantaina on Reskalla vaalitilaisuus, mutta sitten alkaa vaalirauha.

 

Kulunut kampanjointikevät on yllättänyt minut positiivisesti. Yhteisen tekemisen meininki niin Kokoomuksen ehdokkaiden kesken kuin myös tukiryhmän kanssa on ollut mahtavan voimaannuttavaa ja innostavaa. Jos tällainen positiivinen pöhinä saadaan jatkumaan myös vaalien jälkeen, ollaan uuden ajan äärellä. Ja miksei saataisi. Olen huomannut, että hyvin usein tarvitaan vain muutama positiivisuuden kautta asioita eteenpäin vievä henkilö, joilla on kyky saada muut mukaan, niin asioihin saadaan positiivinen vire. Ihmiset haluavat kuulua ja toimia ryhmässä, jossa tällainen vire löytyy.

 

Haluankin kiittää ainakin Timoa, Seppoa, Pia-Ninaa, Päiviä, Saraa, Villeä, Jennaa, Pauliinaa, Miinaa, Jaakkoa, Jarmoa, Maria, Satua, Minnaa, Kaita, Pasia, Nunnua, Suskua, Kallea, Matea, Tuulaa, Rafaelia, Sannaa, Helenaa, Jaria, Riikkaa, Katria, Ollipekkaa, Olavia, Peteä, Tuulikkia, Arjaa, Mattia, Tapania, Keijoa, Mikaa, toista Timoa … ja jos joku jäi mainitsematta niin myös häntä. Ilman teitä ja teidän innostavaa toimintaanne ei tästä vaalitouhusta tulisi yhtään mitään.

 

Jännitetään sunnuntaina tulosta (uskon kyllä vahvasti Kokoomuksen pärjäävän) ja on se sitten millainen tahansa, pidetään huolta siitä, että vaalien jälkeen kaikki ovat edelleen mukana tavalla tai toisella rakentamassa parempaa Hämeenlinnaa. Meitä kaikkia tarvitaan siinä J

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Rakkaudesta, yhteiskunnasta ja perheistä


Olen onnekas, sillä olen saanut elää koko elämäni tuntien, että minua rakastetaan. On äiti ja isä ja lukuisia tätejä lapsuudessa. On ollut mummot, papat ja muorit. On rakastava aviomies ja lapset. Ihanat ystävät. Toistan vielä, että olen onnekas. Sattuma olisi voinut puuttua peliin ja elämänpolkuni muuttua aivan erilaiseksi.

Lapsuuteeni kuului tätien lauma. Nuoruudessani näin miten he yksitellen vanhenivat, siirtyivät kunnallisiin hoitolaitoksiin ja hiipuivat vähitellen pois. Näin myös miten vanhempani kävivät huolehtimassa apua tarvitsevista tädeistä ja iäkkäistä vanhemmistaan. Olen lukuisia kertoja vieraillut vanhainkodeissa tätieni ja mummoni luona milloin syöttämässä, milloin vain juttelemassa ja joskus jopa intiimien asioiden apuna. Se oli minulle luonnollista, sillä vanhempanikin tekivät niin. Minulle on yhtä luonnollista ajatella, että kun vanhempani tarvitsevat apua olen heidän käytettävissään. Kun rakastetaan, on myös mistä ammentaa vastarakkautta ja halua huolehtia.

Näin vaalien alla puhutaan paljon perheistä. Lapsiperheiden eriarvoisesta tilanteesta. Iäkkäiden ihmisten yksinäisyydestä. Yhteinen ymmärrys on, että kaikilla pitäisi olla ystäviä ja että perheiden eriarvoinen asema ei saisi näkyä vaikkapa lasten koulumenestyksessä. Mutta se näkyy. Ja yksinäisyys on todellista. Mikä on kunnan vastuu tässä tilanteessa?

Kunnan työntekijä ei voi koskaan korvata perhettä ja ystäviä, sillä virkamies ei rakasta, virkamies ei ole läheinen. Virkamies tukee asiakkaitaan siten, että yksilöt tai perheet pärjäisivät tuettuna eteenpäin ja kykenisivät pikkuhiljaa itsenäisesti huolehtimaan ja rakastamaan läheisiään. Yksilöiden voimavarat ovat erilaiset ja kohtalo heittelee ihmisiä arvaamattomiin ja epäoikeudenmukaiselta tuntuviin tilanteisiin. Perheiden tukeminen tällaisissa vaikeissa tilanteissa tulee ottaa kunnassa erityiseksi kärjeksi. Kun osaamme suunnata tuen oikein, pystymme auttamaan jo varhaisessa vaiheessa ihmisen vaikeiden aikojen yli ja ongelmat eivät kasva koko perheen kannalta ylivoimaisiksi.


Kun perheet voivat hyvin, voivat lapset perheissä hyvin ja perheen aikuisilla on voimavaroja huolehtia osaltaan myös iäkkäistä vanhemmistaan. Kun huolehtimisen taakkaa jaetaan, riittää jaettavaa paremmin kaikille ja ennen kaikkea niille, jotka eniten apua tarvitsevat. Perheiden hyvinvoinnista huolehtiminen tulee nostaa keskiöön ja pohtia, miten eri sektorit saadaan toimimaan yhteen perheiden parhaaksi.