maanantai 17. tammikuuta 2022

Hyvinvointialueuudistuksen on johdettava toiminnan parantumiseen

 

Ihmiset eivät tunnu innostuvan hyvinvointialuevaaleista. Ei ihme, sillä toiminnan tavoitteiksi näyttää riittävän olemassa olevan toiminnan turvaaminen. Tämä ei minusta ole tarpeeksi. Miksi kalliiseen uudistukseen edes lähdetään, jos toiminnan parantaminen ei ole tavoitteena Sote-palveluissa parantamisen tarvetta riittää, vaikka moni asia toimiikin.  

Aloitetaan henkilöstöstä. Jo nyt koettu henkilöstöpula tulee pahenemaan, ellemme pysty parantamaan henkilöstön työssä viihtyvyyttä. Yksistään palkka ei ratkaise asiaa, vaikka onkin tärkeä osa kokonaisuutta. Tarvitaan myös kokonaisvaltaista työkykyjohtamisen uudistamista, johon kuuluvat niin osaamisen, motivaation kuin koetun terveyden ylläpitämisen suunnitelmallinen johtaminen osana hyvinvointialueen toimintamallien luomista.

Erityistä huolta ja uudistusta kaipaa lasten ja nuorten hyvinvoinnin tukeminen. Kun katsoo kuntien lastensuojelumenojen kehitystä, voi todeta ennaltaehkäisevien toimintojen olevan tehottomia ja toisaalta avun saannin kestävän aivan liian pitkään. Kuntien peruspalveluihin satsaaminen on parasta ennaltaehkäisyä, johon pitää riittää resursseja myös tulevaisuudessa. Lisäksi tarvitsemme lisää osaavia ihmisiä auttamaan, kun tilanne lapsen tai nuoren kohdalla kriisiytyy.

Kolmanneksi nostan ikäihmisten hoidon kehittämisen. Väestömme ikääntyy ja siksi pidän erityisen tärkeänä, että koulutamme ylipäätään lisää henkilöstöä vanhusten hoitoon sekä lisäämme olemassa olevan henkilöstön erityisosaamista vanhusten hoidon saralla. Vanhusväestön pitää voida luottaa saavansa asianmukaista hoitoa tarvittaessa. Lisäksi tässäkin kohden kuntien tulee kantaa vastuunsa vanhusväestön toimintakyvyn ja vireyden ylläpitäjänä mahdollisimman pitkään.

Kaikki mainitsemani toimet vaativat resursseja. Siksi jostain pitää voida myös karsia. Kehittäisin etähoitokäytänteitä niitä arvostaville, luopuisin päällekkäisistä toiminnoista ja turhanpäiväisestä byrokratiasta sekä edistäisin eri tahojen välistä yhteistyötä ongelmien juurisyiden löytämiseksi ja niihin puuttumiseksi. Uusien hyvinvointialueiden tulee pyrkiä kaikin keinoin pois siilo-rakenteesta, kohti kokonaisvaltaista ja moniammatillisuutta hyödyntävää ihmisten hoitoa. Tämä säästää kustannuksia ja johtaa vaikuttavampiin ihmisen terveyttä ja hyvinvointia tukeviin palveluihin.



Hoitotakuu ei toteudu ilman yrittäjiä

 

Hyvinvointialueuudistuksen tavoitteena on nopeuttaa hoitoonpääsyä nykyisestä kolmesta kuukaudesta seitsemään päivään. Tämä on järkevää -mitä nopeammin ongelmiin päästään puuttumaan, sen paremmat edellytykset on niistä kuntoutumiseen. On kuitenkin selvää, että ilman julkisten ja yksityisten palveluntuottajien yhteistyötä, emme tähän tavoitteeseen pääse. Tarvitaan sekä hankintaosaamista että tarpeenmukaiset digitaaliset järjestelmät.

Kanta-Hämeen alueella on noin 1000 jollain lailla sote -toimialaan liittyvää yritystä. Suurin osa, 810 on ammatinharjoittajia ja vain 48 yli viiden hengen yrityksiä (Taloustutka 12.1). Hoitotakuun toteutumisen kannalta on merkittävää, miten saamme nivotuksi nämä yritykset osaksi julkisten sote-palveluiden kokonaisuutta. Hankintaosaaminen nousee keskiöön.

Läpinäkyvä palveluiden hinnoittelumekanismi, jonka avulla voidaan luotettavasti vertailla eri palveluntuottajien palveluiden hintoja ja laatua, parantaa hankinnoissa onnistumista. Tähän vertailuun tulee saada mukaan niin julkiset kuin yksityiset toimijat. Kun hankintahinta ja laatu ovat luotettavasti vertailtavissa, voidaan tehdä taloudellisesti ja toiminnallisesti järkeviä ja kustannusten nousua hillitseviä päätöksiä.

Kokoomus korostaa digitaalisten järjestelmien hyödyntämistä osana hyvinvointialueuudistusta. Olen samaa mieltä. Digitalisaatio on nimenomaan toiminnan ohjauksessa ja organisoinnissa erinomainen väline. Hyvin toimiessaan se joustavoittaa ajanvarausta, nopeuttaa hoitoon pääsyä, mahdollistaa ammattilaisten yhteistoiminnan ja nivoo koko palvelutuottajaverkoston yhteen. Samalla se vapauttaa lääkäreiden ja hoitajien aikaa ihmisille. Tämä siis silloin, jos järjestelmät toimivat.

Mielestäni hyvinvointialueen toiminnan iso huolenaihe liittyy digitaalisten järjestelmien yhteensopivuuteen ja toimivuuteen. Jos jokainen hyvinvointialue lähtee itsekseen tilaamaan keskeisiä järjestelmiä, olemme jälleen keskellä tilkkutäkkiä, jossa palaset eivät sovi yhteen, hoitopolut eivät toimi ja kaikkien toimijoiden resurssit eivät tule täysimääräisesti hyödynnettyä.

Olisin tässä kohden edellyttämässä valtiolta vahvaa ohjausta ja resurssointia, jotta järjestelmät saataisiin pelaamaan niin, että ne oikeasti helpottaisivat kaikkien toimijoiden yhteistyötä. Yhteistyötä tarvitaan, jotta hyvinvointialueuudistuksen perimmäinen tavoite, jokaisen meistä parempi hyvinvointi, toteutuu.




keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Pelastustoimen asema turvattava hyvinvointialueilla

 

Pelastustoimi koetaan luotettavimmaksi yhteiskunnalliseksi toimijaksi. Taakse jäävät niin poliisi kuin lääkärit. On ensiarvoiset tärkeää, että tämä luottamus säilyy myös tulevan hyvinvointialueuudistuksen jälkeen. Pelastustoimen rahoitus tulee turvata korvamerkitsemällä pelastustoimen noin 2,3% osuus hyvinvointialueiden kokonaisbudjetista.

Pelastustoimen kokonaisuuden muodostavat pelastusasemilla toimivat päätoimiset palomiehet ja sopimuspalokuntien kautta toteutettava palo-ja pelastustoiminta. Kanta- Hämeen alueella on neljä pelastusasemaa: Riihimäellä, Janakkalassa, Forssassa ja Hämeenlinnassa. Sopimuspalokuntia on 24. Erityisesti haja-asutusalueilla sopimuspalokuntien rooli on merkittävä. Koska väki vähenee maaseudulla, on myös sopimuspalokuntien toiminta vaakalaudalla. Ennen kaikkea on pulaa nuorista, joiden fyysinen kunto ja osaaminen ovat riittävät tekemään vaativia pelastustehtäviä ja jotka ovat myös valmiita sitoutumaan vaativaan toimintaan. On siis tunnistettava riskit ja ryhdyttävä toimeen, jotta ihmiset voivat luottaa saavansa apua tarvittaessa nopeasti – myös maaseudulla.

Kanta-Hämeessä tulee luoda kokonaiskuva sopimuspalokuntien tilanteesta ja kehittämisen tarpeista. Toimintaa on tuettava tarpeen mukaan myös kansallisesti, sillä väen väheneminen maaseudulta on kansallinen ongelma. Sopimuspalokuntien välistä ja myös yhteistyötä päätoimisen pelastustoimen kanssa on vahvistettava, jotta voimme varmistaa osaavia henkilöitä olevan tarvittavan määrän pelastusvalmiudessa. Yhdistysten toimintaa on tuettava, jotta hallinnolliset tehtävät eivät vie liikaa resursseja. Tarvitaan myös mahdollisuus joustavasti suunnitella toimintaa sopimuspalokuntien sisällä niin, että erilaiset osaamiset tulevat mahdollisimman hyvin hyödynnetyksi. Kaikkia tarvitaan, jotta sopimuspalokunnat säilyvät elinvoimaisina myös tulevaisuudessa. Tämä on myös taloudellisesti järkevää, sillä sopimuspalokuntien siivu hyvinvointialueiden kokonaiskustannuksista jää alle puolen prosentin.

Lopuksi ehdotan, että kansallisesti pohdittaisiin, pitäisikö pelastustehtäviin fyysisesti ja osaamisensa puolesta kykeneville henkilöille mahdollistaa toimiminen osa-aikaisena sivutoimisena palomiehenä. Maaseudulla haetaan usein elanto monesta eri lähteestä. Voisiko palokuntatoiminta olla yksi sellainen? Tämä tukisi turvallisuuden ohella myös maaseudun elinvoimaisuuden ylläpitämistä.