Muutimme Hämeenlinnaan vuonna 1975. Olin 7. Meidän perheemme
asui Emalitalossa Hallituskadulla. Se oli kätevää. Vanhempieni, Nurmisen Arjan
ja Matin, työpaikka Hämeenlinnan Kaupunginteatteri näkyi ikkunasta. Vanha
puutalo nykyisen Lumo-kerrostalon paikalla. Kävin Keskarilla koulua. Aamuisin
äiti heilutti neljännen kerroksen ikkunasta. Käännyin aina katsomaan.
Toisen luokan jälkeen meidän luokka joutui muuttamaan Vanhan
koulun tiloihin eli Saaristen koululle. Se oli kamalaa, paitsi että
koulumatkalla oli Levy ja kasetti. Ostin sieltä ensimmäisen c-kasetin. Koulumatkalla
oli myös Sibelius-puisto. Siellä oli kesäisin aina konsertteja. Ihmiset
istuivat pukeista ja laudoista tehdyillä penkeillä. Me tehtiin niistä
kiikkulauta. Putosin ja käsi meni poikki. Tuli tutuksi nykyinen pääterveysasema,
entinen sairaala. Seuraavana vuonna meni jalka poikki. En olisi halunnut
tutustua sairaalaan uudestaan.
Yläkoulun kävin Lyseolla. Hallituskadulle tuli Yves Rocher.
Halusin olla kaunis ja ostin kovasti kosmetiikkaa. Sain ihottuman.
Luokkakuvasta katsoo luonnonkiharat lyhyeksi leikannut 13 vuotias, jolla on
ihottumaa. En ostanut enää rasvoja ja annoin hiusten kasvaa.
Kaikki olivat viikonloppuisin Kirkkopuistossa tai sitten
kierrettiin kartsaa eli nykyistä ykköskorttelia. Niin minäkin. Vastasuuntaan
autojen kanssa, jotta saattoi nähdä, keitä on liikkeellä. Isä odotti aina
iltaisin minua kotiin. Tiesin sen ja pidin sitä ihan tyhmänä tapana. Isä sanoi,
että katsoo parvekkeelta Kirkkopuistoon ja tulee pesäpallomailan kanssa, jos
jotain tapahtuu. Onneksi ei tapahtunut. Onneksi isä odotti. Aina oli
keskusteltavaa. Äiti ei oikein tykännyt, kun ei puheeltamme saanut nukuttua.
Kerrostalokolmiossa kaikki kuului. Alakerran täti kertoi äidille huomanneensa,
että olen edistynyt pianonsoitossa. Yläkerran poika harrasti koripalloa.
Siskolla oli onneksi hyvät unenlahjat.
Olin innostunut matematiikasta, fysiikasta ja kemiasta.
Koska opettaja Salme Jussila-Mänki vaihtoi Lyseolta opettajaksi HYK:in lukioon,
halusin minäkin sinne. Ja pääsin – onneksi. Sain opiskella sieluni kyllyydestä matematiikkaa
ja fysiikkaa. Siitä on nyttemmin ollut hyötyä. Kemian opettaja oli raju.
Laittoi happoa kädelleen. Me ihailtiin häntä.
Koulumatka piteni, mutta ei ajallisesti. Pyöräilin kiivaasti kirkon pihan poikki,
siitä Raatihuoneenkatua tärisyttäen sillalle ja sitten seuraavalle sillalle.
Ryhmittyminen Viipurintien sillalla oli pelottavaa. Välillä oli rekkojen
välissä. Onneksi ei sattunut mitään. Jo silloin en osannut pyöräillä rauhassa.
Lukion jälkeen halusin pois Hämeenlinnasta. Pääsin Turkuun
opiskelemaan luokanopettajaksi. Kävin joka viikko kotona. Pidin täällä jumppaa
ja sitä paitsi olin tavannut Kolibrissa jääkiekkoilija Lehkosen, joka veti
minua Hämeenlinnaan. Kaksi vuotta ravasin Turun ja Hämeenlinnan väliä, kunnes
Hämeenlinnan OKL:n ovet aukenivat. Asuttiin tämän kiekkoilijan kanssa ensin
Hämeentiellä, sitten Raatihuoneenkadulla ja sitten Parolantiellä. Mentiin
naimisiin. Nurmisesta tuli Lehkonen.
Parolantie oli idyllinen. Fasaaneja, siilejä, jäniksiä kulki
harva se päivä tiellä. Sitten kaikki muuttui. Tiiriö rakennettiin. Autojen
letka oli jatkuva. Oli päästävä pois. Kävelin Ahveniston harjuja koiran kanssa.
Sitten koiran ja lapsen kanssa. Kun hyppyrimäen alastulorinteen juurelta käveli
ylös hyppyrimäen rinnettä, tunsin, kuinka autojen humina kasvoi metri metriltä.
Onneksi löytyi Hirsimäki.
Asunto vaihtui ja perhe kasvoi. Tulin suoraan
synnytyssairaalasta uuteen kotiin. Hirsimäen rauha ympäröi meidät. Tertin
pellot, Alajärvi, Ahvenisto - ihania paikkoja. Takapihalta pääsee suoraan
metsään.
Lasten kasvaessa ympyrä sulkeutui. Taas puhuttiin Kirkkopuistosta.
Minä odotin illalla jälkikasvua kotiin. Kartsaa ei enää ole. Goodman on tullut
tilalle. Pesäpallomailan tilalle tuli jääkiekkomaila ja näppäimistö. Minun
Hämeenlinnani – muuttuva ja silti pysyvä. Koti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti